Blogi | 11.11.2014
Muutamia päiviä sitten silmiini osui opinnäytetyö, jossa muisteltiin vuosituhannen alun uusmediakuplaa työntekijöiden silmin. Palasin sen myötä itsekin mielessäni siihen miten hype kasvoi, miltä arki matkan varrella näytti ja mitä tapahtui kuplan puhjettua.
Samaistuin Icon Medialabin Tampereen toimiston kautta historiaa peilaavaan kirjoitukseen luonnollisesti hyvin, koska elin itse samat ajat Satama Interactiven Tampereen toimistolla. Muistan Icon Medialabin jonkinasteisena kilpailijana, joskaan minkäänlaista henkilökohtaista kosketuspintaa minulla ei Iconiin ollut. Alex Niemisen tosin muistan teini-ikäisenä aiheuttamassa hämmennystä Saukkolan tietokonekerhossa, jossa itse ala-asteikäisenä kävin kavereiden kanssa pelaamassa kuusnepaa.
Yhteistä oli se, että molempien toimistojen juuret olivat vahvasti Tampereella, mutta yrityskauppojen myötä seinälle saapui uusi logo. Meillä logo tuli Helsingistä, Iconilla aina Ruotsista asti.
Sansibar
Mediayhtiö Sansibar oli hypermedian uranuurtaja Suomessa. 90-luvun alussa yliopistolla perustettu firma ei aloittanut klassiseen tapaan autotallissa, vaan pyörävarastossa. Sansibarin meriitteihin kuului mm. maan ensimmäinen kuluttajamarkkinoille suunnattu CD-ROM, sekä todennäköisesti ensimmäinen ja viimeinen CD-ROM-trilogia, jonka tekoon ei mennyt kuin 2,5 vuotta. Televisiossakin esiintynyt 3D-koira Galilei oli vahva osa toimiston identiteettiä.
Itse liityin joukkoihin vakituisesti vuonna 1999, kun romput olivat vielä se juttu, joita itsekin tulin koodailemaan ja koostelemaan, päätyen siinä ohessa heti myös ideoimaan tarinaa, tekemään musiikkia, itse ”ääninäyteltyjä” efektejä ja sen sellaista. Huikeaa koulua, mutta tuotokset eivät hävetä 15 vuotta myöhemminkään.
Ensimmäinen tunne Sansibarista oli kotoisuus – yllätys, eikö täällä pidetä kenkiä jalassa…? (Samaa taitavat ihmetellä asiakkaat yhä nykiselläkin toimistollamme. –”Ei tartte riisua.”) Lintukodon vastapuolena muistan todennäköisesti ikuisesti ohjeen / vaatimuksen, jonka tulokkaana sain. Sanasta sanaan en sitä muista, mutta viesti oli se, että täällä ei ole töitä, jotka ”ei kuulu mulle”. Ja tuota neuvoa olen ainakin itselleni saanut viime vuodet muistuttaa enemmän, kuin koskaan.
”Vuonna 1995 toimistolla oli ’toimittajien’ (niin kuin projektipäälliköitä silloin kutsuttiin) huoneessa yksi tietokone, jolla pääsi nettiin ja josta kaikki kävi vuorollaan lukemassa sähköposteja. Illalla baarin jälkeen mentiin toimistolle surffaamaan, kun se oli niin jännää” -Mika Kihlakaski
Satama
Vuosituhannen vaihduttua vaihtui Sansibarin sympaattinen kummituseläin Sataman viileään WWW-logoon ja pian uutisissa pyörivät Sataman pörssilistautumisen kuvat. Ihmiset jonottamassa osakkeita. Tuo näky jäi koko ylihypen symboliksi. Itsekin osallistuin henkilöstölle suunnattuun osakeantiin ja ehdin seuraavat päivät katsella kurssin nousua. Yhtäkkiä osake oli tuplannut arvonsa ja mietin, että tämäpä on helppoa. Harmi vaan, että siinä vaiheessa, kun osakkeista oli oikeus luopua, oli arvo jo alle puolessa alkuperäisestä. Poksis, sanoi kupla. Minulla on muuten nuo osakkeet yhä. Nehän tuottavat tappiota vasta, kun ne myy… (Arvo ei ole tällä hetkellä prosenttiakaan ostohinnasta. Joten jos minä joskus alan blogailla pörssivinkkejä, vaihtakaa kanavaa.)
Mutta toisin kuin Iconilla, kupla ei vienyt puhjettuaan toimistoa alta. Toki, yt-neuvottelut tulivat tutuiksi ja usealle kollegalle joutui jättämään jäähyväiset arkityössä, kun nopeasti kaksinkertaiseksi pääluvultaan kasvanutta toimistoa höylättiin elinkelpoisempaan kokoon.
Vaikka motivaatiota järsivä ”survivors guilt” tuli tutuksi, eipä sitä parempaakaan duunia keksinyt. Töitä tehtiin enemmän ja vähemmän. Välillä kurottiin hommia kasaan deadlineja vasten yötä myöden, välillä tehtiin ennätyksiä peukalonpyörittelyssä.
Mobiilimaailma – airueenaan iso sininen, koko Suomea pyörittänyt kännykkäfirma – leimasi suurinta osaa Satama Interactive -uraani. Jos Sansibar oli hienoa aikaa moniosaavassa kotikutoisuudessaan, oli Satama mainio koulu kokea kansainvälisiä projekteja. Firman virallinen kieli oli muuttunut tampereesta englanniksi ja pääsimme näkemään juttuja, joita moni Nokian sisälläkään ei nähnyt.
Tampereen pataljoona ei ikinä täysin (lainkaan?) luopunut omasta maanläheisestä (juntista?) nukkavierusta kulttuuristaan. Parhaiten tuon mobiiliajan pikkutakkinousun ja tamperelaisen peräkammarimeiningin kontrastin kiteytti kollegan sutkaus siitä miten Tampereella on keksitty langattomat villapaidat.
Tulostahan tuo korskea pörssiyhtiömme ei juuri tehnyt, mutta meininki oli hyvä. Ainakin välillä. Töissähän siellä oltiin ja herrat tietty oli meidän rivimiesten hampaissa harva se viikko. Mutta en päivääk… no, sanotaan, etten vuottakaan vaihtaisi pois. (Ainakaan montaa.)
”Kun olin 27,5 tuntia tehnyt ikoneita (mobiilikäyttöjärjestelmään), piti lopettaa, kun en enää muistanut mitä olin tekemässä…” -Sami Partanen
Trainers’ House
Satamankin brändi kohtasi loppunsa, kun vuosikymmenen loppupuolella melko metkalla kuviolla pörssiyhtiö Satama päätyi osaksi Trainers’ Housea. Nokia-duuni hupeni nopeasti ja Tampereen toimistomme sai uuden fokuksen. Ympyrä tietyllä tavalla sulkeutui, kun palasimme kohti Sansibarin vahvuuksia. Tarinankerronta markkinoinnin keinona oli uusvanha tonttimme. Raflaava moniosaava suorasukaisuus oli taas kova juttu.
Osa Sataman ydinhenkilöistä sydämistyi ikihyviksi tästä vallankaappauksesta. Meillä Tampereella itseasiassa tilanne oli sikäli outo, että olimme jo kerran käyneet tällaisen sulautuksen läpi ja nyt tunne oli oudon kotiinpaluumainen. Edellämainituista syistä. Edelleen olimme pieni osa paljon isomman profiilin firmaa, mutta toisaalta hierarkia oli omalla tavallaan matala suuresta näkyvästä johtajasta huolimatta. Jos Sansibar ja Satama olivat olleet erilaisia ja opettavaisia työseikkailuita, niin hitto soikoon, että kyllä Trainers’ House oli vielä kolmas kokemus. Ja ilman sitä kokemusta en tiedä mitä tällä hetkellä tekisin. Mutta en taatusti kirjoittaisi tätä tekstiä. Tuskin olisin tällä alalla päinkään.
Mutta niin siinä sitten kävi, että vuosikymmenen päätyttyä, oli Trainers’ Housen kunnianhimo osoittautunut turhan suureelliseksi. Oli keskityttävä tutumpiin ydintoimintoihin. Tampereen toimistomme viimeisen tusinan oli aika käydä yhteensä viidensiin yt-neuvotteluihin.
En 11 vuoden virkaiälläni ollut vielä mitalisijoillakaan toimiston kokeneessa joukossa. Kokeneemmassa puoliskossa sentään. Ja eräänä kauniina keväisenä päivänä sain kyseenalaisen kunnian ajella viimeistä kertaa Espoon toimistolta kohti Tamperetta, henkilöstömme (vara)edustajana. Viesti oli yksiselitteinen, ei ketään yllättävä, mutta lopullisuudessaan armoton. Toimisto suljetaan ja Sansibarin pioneereista lähes 20 vuotta aiemmin alkanut tarina päättyy. Toki tieto iski rankasti osaan ryhmästä vasta siinä vaiheessa. Oma olo oli oudon helpottunut.
”Kun tehtiin Jarkon kanssa Fight Club -videota, sovittiin yhdessä, että jos kolumnisti Mattiesko Hytönen tarttuu kampanjan johdosta kynäänsä, lähdetään siltä seisomalta baariin.
Jossain vaiheessa videoprojektia Sarasvuo korjasi videon tekstistä velliperse-sanan vellipyllyksi. Hikeennyin ja neuvottelin perseilyn takaisin teksteihin, sillä pyllyily uhkasi minun silmissäni tuhota koko teoksen. Se kannatti, sillä seuraavassa Uutisvuodossa Tabermann kehui, että Sarasvuon ansiosta Suomessa ei ole kohta enää yhtään vellipersettä. Enkä ikinä unohda sitä aamua, kun huomasin Iltalehden uutissyötteessä Hytösen kauniin ja koruttoman otsikon; Velliperse.
Seuraavasta aamusta en muista mitään.” -Tommi Sani
Popeda?
Pitkän kuuman kesän aikana oli aika miettiä vieläkö tällä alalla on annettavaa itselle, vieläkö itsellä alalle. Vai keskittyisikö vain soittelemaan kitaraa kohti leppoisaa keski-ikää. (Ei näillä sijoituskyvyillä.)
Muutaman katalyyttisen mutkan kautta osa toimiston kokeneinta joukkoa päätti kesällä ryhtyä hahmottelemaan toiminnalle jatkoa. Toimintasuunnitelma olisi suoraa jatkumoa edellämainitulle historialle. Sillä osaaminen ja tarve ei ollut kadonnut minnekään. Toimisto ei ollut uponnut osaamattomuuteensa, vaan pikemminkin osaamista ei enää pystytty käyttämään hyväksi tarpeellisella tasolla.
Bermuda
Behold! Kesän 2010 jälkeen pulpahti pintaan Mediayhtiö Bermuda Oy. Vaikka nimen tarina nojaa enemmän kolmiotematiikkaan ja toiminnan kolmeen terävimpään kärkeen – markkinointiin, myynnin- ja palvelukehitykseen – on nimi kieltämättä myös kumarrus toiselle myyttiselle saarelle. Sansibar ja omat juuret ovat hyvin muistissa.
Perustavan ryhmän yhteinen ura alkoi ironisesti sattumalta samana päivänä, kun Satama listautui pörssiin. Tuona päivänä oli työhaastattelu, joka toi viimeisenkin Bermudan myöhemmistä perustajista silloiseen (pian Satama Tampereeksi muuttuvaan) Sansibariin.
Hypen lapset?
Tämän kirjoituksen tekeminen juuri nyt tuntui kahdesta syystä hyvältä ajatukselta. Ensimmäinen oli tuo alussa mainittu opinnäytetyö, joka sai muistelemaan noita villejä aikoja. Järjettömiä aikoja. Opettavaisia aikoja hyvässä ja pahassa.
Mutta toinen syy on tärkeämpi. Ja sen oikeastaan oivalsin palattuani tuonne historiaan, lukien Icon Medialabin tarinaa ulkopuolisena, mutta kuitenkin vastaavan historian läpieläneenä.
Hype oli ja meni. Paitsi yliampuvat odotukset, järjetön rahankäyttö ja nousukauden ylimielinen johtaminen, leimasi aikaa myös innostuneisuus ja uuden tekeminen. Ja tätä jälkimmäistä kaipaan.
Mutta yhtäkkiä se iski. Me ”vanhat jarrut”, hypen lapset, me elimme tuon jo kerran läpi. Ei meistä ole rakentamaan uutta innostuneisuutta sillä tasolla, kuin haluaisimme. Olemme kerran nähneet mihin se johtaa. Meidän tehtävämme on pitää huolta, että yritys kasvaa järjellisen maltillisesti, varmistaen mielekkään ja vakaan työpaikan meille kaikille. Vaikka yritystoiminnassa ei toki ikinä riskejä vältetä.
Mutta silti olemme eläviä esimerkkejä siitä, että kyseessä ei ollut pelkkä hype. Siellä tehtiin oikeaa työtä. Hype oli kuitenkin ulkoinen ilmiö, jonka varjosta on noussut monta menestyvää yritystä. Arki ei ollut hypeä, vaan työntekoa. Sitä tehdään yhä. Bermuda kasvaa maltilla, mutta varmasti. Koska asiakkailla on tarve.
The next generation
Viime aikoina on Bermudan nuoremmalta polvelta alkanut kuulla vihjailua, että olis kiva, kun muisteltais jotain yhdessä tehtyä juttua eikä aina sitä miten vuonna 2000 ja risat tehtiin Kuwaitiin videoseinää tai miten HIM melkein tuli pikkujouluihin soittamaan. Ja totta hemmetissä! Sitä haluan minäkin. Mutta totta puhuen en usko, että me perustajat enää olemme se innostuneisuuden veturi, joka lietsoo henkeä uusiin innovaatioihin.
Meidän vahvuutemme on ja tulee ollakin muualla. Ja juuri tämän vuoksihan yhteisömme kasvaa nuoremmilla monilahjakkailla luottotekijöillä. Airon lisäksi myös ruori ja kaukoputki on jatkossa heillä. Meidän tehtävämme on jakaa kokemustamme ja näkemystämme, luoda sitä kautta varmuutta ja mahdollistaa heidän kasvunsa = Bermudan kasvu = asiakkaidemme kasvu.
Emme me dinosaurukset ole mihinkään väistymässä saati katoamassa. Kyllä tässä kynnet on savessa itse kullakin. Viesti on vain se, että Bermudan kasvu ei tapahdu meidän kauttamme, vaan heidän. Tehtävämme on mahdollistaa. Tehtävämme on olla tukahduttamatta. Mutta emme voi istuttaa innostusta. Toivomme, että he innostuttavat meidät. Yrityksemme ytimessä on positiivinen hulluus, joka toki on yritykseen jo syntymässä istutettu. Suurin nautintoni arjessa on nähdä miten se elää ja voimistuu heidän kauttaan.
Bermuda on omalla tavallaan hypen lapsi, mutta yrityksenä on aika päästää irti lapsuudesta. 4 vuodessa yritys on jo tilassa, että toden totta, me olemme tehneet jo hienoja juttuja. Ei ole tarve muistella enää hypen aikaisia höykytyksiä.
Bermuda on hienointa, mitä olen työurallani saanut aikaan.
Lysti on venon vesillä, purren juosta jolkutella
Tuskin maltan odottaa sitä, että tuomme tähän päivään siivun sitä hullun nousukauden meininkiä. Tiedän, että se on tulossa. En vain tiedä vielä millä tavalla.
Muistutamme aina, että markkinoinnissa ei ole kysymys hähmyisestä haihattelusta, vaan systemaattinen aito tekeminen on arvoasteikon kärkipäässä. Mutta ei tule unohtaa sitä, että rennon uskaltava ote on se, mikä saa hommat lentämään.
Tätä minä aion tästä lähtien toteuttaa. Koitan muistaa, että hype ei ollut pelkkää tyhjää. Meidänkin työyhteisössämme on hypen geenejä. Oikein kohdistettuna ne eivät ole uhka, vaan liekkiä kirkastava mahdollisuus.
Bermuda on pärjännyt hyvin. Kipinöinyt. Mutta isompi roihu on vasta tuloillaan.
Kuulkaas lapset, minulla on tulitikkuja. Tulkaa leikkimään!
