Blogi | 31.10.2019
Vuoden 2018 Business Battlessa puhunut Jani Halme heläytti sielustani syviä myötävärähtelyjä vertaamalla meitä mainosalan ihmisiä sellaiseen laatikosta pomppaavaan vieteriukkoon. Vaikka pöydän ympärillä olisi kuinka tiukkaa bisnesväkeä ja hyvin tietäisi, että turpiin tulee taas, niin velvollisuutemme on silti pompata lootastamme jonkun odottamattoman idean kanssa. Kerta toisensa jälkeen.
Halmeen vertaus tiivistää jotakin oleellista luovuuden henkilökohtaisesta hinnasta: jos aivot on johdotettu niin nyrjähtäneesti, että ei kerta kaikkiaan osaa ajatella kovin ennalta-arvattavasti vaikka haluaisi, kantaa sekä siunausta että kirousta. On hienoa nähdä tarinoita siellä, missä muut eivät näe, ja yhdistää asioita, joita muut eivät yhdistä. Säästää aikaa, kun osaa hypätä A:sta D:hen kulkematta B:n ja C:n kautta. Mutta joskus olisi helpompaa olla erikoisuutta etsivä tavis kuin tavallisuutta larppaava pervo.
Bensiiniä brändiroihuun
No, niillä korteilla pelataan, jotka on annettu. Ja onhan tämä työ, perkele, hienoa: pääsemme näyttämään asiakkaallemme heidän oman yrityksensä uusin silmin ja lietsomaan brändiylpeyttä uuteen liekkiin. Pääsemme kertomaan asiakkaamme asiakkaalle, miten tämä jengi tuntee heidän tuskansa ja edesauttaa onnistumisissa. Pääsemme tukemaan insinöörien luovuutta omallamme, jotta aidosti innovatiiviset tuotteet ja palvelut löytävät äänensä ja kertovat hyötynsä. Kun herätämme tunteita ja vetoamme järkeen, olemme oman työmme tyydyttävimmässä päässä.
Mutta luovuus on toiseutta. Sen edustama anarkia on järjetöntä, seksikästä ja vaarallista. Se on kuin luonnonvoima, jonka hallitsemattomuus pelottaa ja kiehtoo yhtaikaa. Siitä puhutaan käsitteillä, jotka poikkeavat liiketoiminnan, aikataulutuksen tai budjetoinnin tavasta jäsentää maailmaa. Ja kuitenkin alallamme luovuuden pitää palvella juuri niitä. Miten vieteriukko valjastaa itsensä kurinalaiseksi puurtajaksi leipääntymättä? Kuinka koski padotaan niin, että voimala pyörii, mutta tsunami ei pyyhkäise mennessään uraa, kansalaisluottamusta ja järkikultaa?
Jin, Jang, Pera ja mä
Työmme ei todellakaan ole se helpoin. Vaativan, mutta koukuttavan arjen keskellä jokainen löytää omat tapansa olla kärähtämättä karrelle ja kääntämättä postiaan yö-, AA- tai 27-kerhoon. Sujuva tasohyppely luovan flow-tilan ja pilkunviilauksen välillä on suotavaa, jollei jopa pakollista. Ainakin omalla kohdallani kamreerin ja anarkistin välinen jatkuva jin ja jang -kädenvääntö on luultavasti avain alalla jaksamiseen ja jopa viihtymiseen: keskimäärin olen lähes normaali.
Tähän ikään olen joutunut näkemään, miten harmillisen monen itseäni lahjakkaamman ihmisen potentiaali on jäänyt syystä tai toisesta hyödyntämättä. Tai miten toisista työelämä repii hohtimilla kaiken annettavan aina uupumukseen asti. Jälleen se toisella olkapäälle riekkuva, maailman liekkeihin haluava pyromaanidemoni kaipaa seurakseen toisella olkapäällä päivystävää VPK:ta, joka rajoittaa roihut toimistoajan puitteisiin. En todellakaan väitä, että mustan ja valkoisen välillä loikkiminen olisi tasaista keskiharmaata parempi, saati helpompi tapa toimia, mutta ainakin kaltaiselleni puoliväliä kammoksuvalle se on toimiva ratkaisu.
Tolkuttomuuden koukutus
Joku viisas kerran luonnehti, että kun luovilla aloilla kaikki ovat omalla tavallaan viistoja, niin yhdessä muodostamme kuitenkin tasaisen ja lujan pohjan, joka saa asiat hoitumaan. Tämän pystyn allekirjoittamaan. Kun asiakas suhtautuu intohimolla omaan työhönsä ja me omaamme, syntyy tuloksia, jotka ovat kaukana keskiharmaasta. Siihen tarvitaan sekä se vieteriukko että byrokraatti, Jin ja Jang, pyromaani ja VPK, tunne ja järki, köydenvetoa ja samaan suuntaan työntämistä. Siinä on tämän työn koukuttavuuden ydin.
