Blogi | 09.06.2016
Osallistuin pari viikkoa sitten työpaikkakouluttajan koulutukseen, jossa oli pieni mielikuvaharjoitus. Pöydälle ripoteltiin paperilapuilla avainsanoja, joista piti poimia viisi. Sanojen piti muodostaa jonkinlainen tarina siitä mitä haluan työympäristöltä ihannetilanteessa.
Kun avainsanat oli poimittu ja selitetty, oli ryhmän tehtävänä vielä puristaa ne yhteen yksinkertaiseen kiteytykseen. Edessäni lojuivat tällaiset laput:
Miten nämä kiteyttäisin.
Isot ja pienet asiat toivat minulle mieleen sen, että niin usein säästetään säästämisen ilosta. Pihdataan sata euroa yhteisestä hyvästä, ettei ole löyhäkätinen olo. Toisaalta pistetään kymppitonni sileäksi johonkin tärkeän oloiseen, saamatta siitä yhtään mitään hyötyä. Jos sen sijaan olisi pistetty tonni yhteiseen hyvään ja hiottu se kymppitonnin kulu pois, oltaisiin huikeasti voitolla sekä taloudellisesti, että etenkin henkisesti. Mutta usein skaala unohtuu. Ei mitään järkeä. Ja saman mikä pätee säästämiseen, pätee sijoittamiseen.
Niinikään unohtuu usein tarkoituksenmukaisuus. Asiat muodostuvat rutiineiksi. Tällainen palaveri pitää olla näin ja näin usein, koska näin on joskus nähty tärkeäksi. Muistaako kukaan enää miksi ja ajaako tämä vielä sitä asiaa. Unohdetaan kyseenalaistaa omat tekemiset. Ja onko arjessa mitään pahempaa, kuin rutiini? Ei etuoikeutetulle itselleni. Rutiinit ovat ne, jotka saavat aikuisten silmissä vuodet kulumaan nopeammin, kuin lapsena. Katso taaksepäin. Rutiinit hiovat kiintopisteet. Kiintopisteet sen sijaan muodostavat elämykset, joista kuluneen ajan tunne määräytyy. Minne se vuosi taas katosi. Ei mitään järkeä.
Arjen vastuu. Onpas geneerinen lappu. En enää edes muista mitä tästä ajattelin. Mutta sen täytyi olla niin kuin olen aina Bermudaa kuvannut. Asialliset hommat hoidetaan, muuten ollaan kuin Ellun kanat. Ei tehdä asioita niin, että voidaan sanoa, että ollaan ne tehty. Tehdään asiat niin, että ne on oikeasti tehty. Niin, että kukaan muu ei joudu näkemään ylimääräistä vaivaa. Jos sallitte kielenkäytön, niin minä kuvaan arkisen vastuumme olevan, ettei kaveri ole kusessa. On se kaveri sitten työkaveri tai asiakas. Mieluummin vähän ekstraa, kuin muka-tehty ja selitykset päälle. (Sydäntäni vääntää, olen itse liian hyvä selittelemään.) Tästä syntyy laatu. Ja tästä syntyy hyvä tunne.
Innostus. No ei kai… Että intoilla pitäisi? Tämä lappu ei ole ohje, tämä on haave. Kun jaksaa innostua siitä mitä yhdessä syntyy, niin onko se työ enää työtä ollenkaan, vai hauskanpitoa vallan. En minä tiedä miten sinne päästään, mutta paras fiilishän työssä on, kun innostuu siitä mitä muut ovat tehneet ja näkee miten muut ovat innostuneita. Siitä innostuu myös itse. Ja onhan se etuoikeus olla työssä, jossa voi edes haaveilla saavuttavansa innostuneita elämyksiä.
Viimeinen lappu oli ehdoton suosikkini. Kaoottisuus. Toivoin niin kovasti, että kaikki muut jotka olisivat voineet tuon lapun edestäni napata, olisivat laulaneet tuttua virttä, että kun kaoottisuudesta päästään eroon, niin kaikki on hyvin. Mutta minäpä halusinkin sanoa tämän. Kaoottisuutta tulee tällä alalla olemaan aina. Menestys ei tule kumpuamaan siitä miten hyvin pääsemme siitä eroon. Todelliset voitot syntyvät niistä tarinoista, kun kaoottisuus käännettiin voimavaraksi ja voitoksi. Me olemme hyviä paineen alla. Jos jatkuvasti suremme sitä, että taas tuli kaaos ja stressasi, niin itse rankaisemme itseämme uhriutumalla. Jos sen sijaan olemme ylpeitä, että merenkäynti katkaisi maston ja taivaalta satoi verisiä albatrosseja, mutta niin vain seilasimme lasteinemme satamaan, niin silloin on voittajafiilis. Karsitaan siis turhat epävarmuustekijät ja hiotaan prosessilla jarruttavat typeryydet pois. (Huomaa pienisuuri totuus tuossa – prosessin pitää olla liukaste, ei hidaste.) Mutta ei taistella sitä vastaan, mitä ei voida muuttaa. Vaan pistetään joku purje sellaiseen asentoon, että vastatuuli kuljettaa. Oli se sitten vaikka ommeltu kalanruodoilla kapteenin kalsareista.
Ja mitähän näistä nyt sitten voisi vetää yhteen?
Pari avainsanaa tuolta nousi. Tunne ja järki.
Kun itse mietin mitä tulee ensimmäisenä mieleen tunteilusta, niin se on enemmän sitä kukkaislapsien ketotanssia. Koska olen pienosittain hippi, ei siinäkään pahaa ole, mutta ei siitä duuni ja bisnesmaailma kyllä heti mieleen putkahda.
Järki on taas enemmän insinööriosastoa. Ehkä duunia joo, mutta harmaata ja tylsää? Kauluspaidat ja kauhtuneet tutkimuskammiot? Hrr… kylmää.
Mutta kyllä siellä kuulkaa joku insinöörin tapainen aina on takana, joka sen uusimman fiilistelyvimpaimenne on kehittänyt. Ja joku luova hörhö sille on antanut hyvän käyttökokemuksen.
Totuus on siis se, että tunteessa ei ole mitään tunnetta ilman järkeä. Eikä järjessä ole mitään järkeä ilman tunnetta.
Se se on se meidän duuni. Ihmisinä ja yrityksenä. Tehdään oikeita asioita, hyödyllisiä asioita, mutta niin, että ne vetoavat kohdeyleisönsä tunteeseen sekä omaamme.
Kun aloin miettiä tuota, huomasin määrittäneeni koko elämänkatsomukseni. Tuollaisia yrityksiä ihailen, tuollaisia työkavereita ihailen, tuollaisia ystäviä ihailen. Tuollaisia ominaisuuksia etsin rekrytoitavista. Tuollainen ihminen haluan olla itse. Järki ja tunne tasapainossa.
Kun mietin tätä universaalin totuuden kaavana, tuli mieleeni vielä yksi merkitsevä muuttuja, joka ei välttämättä sisälly kumpaankaan noista.
Asenne.
Se on tämän kaiken koossapitävä voima. Asenne on kuin suola, joka on muiden makujen voimistaja. (Sillä erolla, että asenteella ei voi ylisuolata.) Asenteella korvataan puutteet järjessä ja puutteet tunteessa. Ja asenne on se minkä päälle voi rakentaa mitä vain.
Ja tämäkään kaava ei ole yhteenlaskua. Mikäli yksi näistä muuttujista on nollilla, on koko tulos nollilla. Tämä on kertolaskua. Yhtä muuttujaa ylöspäin skaalaamalla, on koko lopputulos selkeästi parempi.
Eli kun haluamme määritellä täydellisen työpaikan / työntekijän / ihmisen, kirjataan kaava:
Tunne * Järki * Asenne = Unelma
