Blogi | 30.10.2014
Herään aamuyöllä klo 03:32 siihen, että ylähuulessa on sellainen tuikkiva ja hieman kirvelevä tunne. Kestää pari minuuttia kunnes aivot virkistyvät huikkaamaan, että Herpes Simplex se siellä raivaa tilaa vakipaikalleen vasemmalle ylähuuleen.
Kelaan hieman tarkemmin ja totean taas kerran saman kliinisesti tutkitun tosiasian: aikaa seuraavaan kuvauspäivään on n. 2–3 päivää. Toisin sanoen kuulun kantajiin, joilla pieni henkinen paine saa aikaan tilapäistä immuniteettivajausta ja ikävä vaiva pääsee puhkeamaan kukkaansa.
Unohdetaan kuitenkin ikävät vaivat hetkeksi ja mennään siihen mikä tämän (positiivisen) painetilan aiheuttaa.
Videot ovat digimarkkinoinnissa nyt kuumaa tavaraa. Oli kyse sitten B2B- tai B2C-viestinnästä, niin lähes kaikki haluavat nyt videoita. Eikä syyttä, sillä videoiden kulutus verkossa on kasvanut räjähdysmäisesti ja asiakkaat ovat oivaltaneet niiden monipuoliset sovellusmahdollisuudet.
Miksi video?
Videon avulla yrityksen ydintarina kiteytetään alle minuutissa, monimutkaisenkin tuotteen anatomia avataan alle kahdessa, tylsä messulavaste herää eloon huikealla videoseinällä. Ja mikäpä olisi parempi testimoniaali kuin loppukäyttäjä videolla kertomassa siitä kuinka tuote x auttaa häntä omassa bisneksessään. Ja kun video on huolellisesti käsikirjoitettu, ammattitaidolla kuvattu ja tunteella leikattu niin viesti porautuu kohderyhmän läpi kallioporakoneen lailla jättäen vahvan muistijäljen.
Miten se tehdään?
Videoproduktio alkaa aina suunnittelulla, jonka lähtökohtana on tyypillisesti asiakkaan markkinointiviestinnälliset haasteet. Kyseessä voi olla esimerkiksi yritysmielikuvan kohentaminen, jonkin tuotteen promootio, viraaliefektin alullepano tai vaikkapa kaikki nämä yhdessä. Meillä Bermudalla videon viestinnällinen kärki kipinöi monesti jo Kirkastus-projektin yhteydessä, vaikka mitään videota ei olla vielä tekemässäkään.
Suunnittelutyö jaksottuu yleensä parin viikon sisään, jonka tuloksena meillä on tarjota asiakkaalle erilaisten luovien ideoiden ympärille rakennettuja synopsis-aihioita. Tämän jälkeen valittu synopsis jalostetaan käsikirjoitukseksi ja iteroidaan siihen pisteeseen, että tuotantovalmistelut voidaan aloittaa.
Ja sitten seuraa videon tuotantokaaressa se hetki, kun kysymykset alkavat itää vastaavan tuottajan päässä:
- – Onko asiakas ymmärtänyt käsikirjoituksen?
- – Onko briiffi tuotantoyhtiölle ollut riittävän selkeä?
- – Onko casting onnistunut / vetääkö toimari cameo-roolinsa uskottavasti?
- – Onko kalusto kunnossa?
- – Onko valittu spiikkeri äänityspäivänä terve?
- – Onko catering hanskassa?
- – Onko sääennuste luotettava?
- – Onko suodatinpaperia vai suodatetaanko kahvit laudeliinan läpi?
Ja jos tässä vaiheessa ei ylähuulessa tunnu tykytystä, niin on syytä kääntää kaikki kivet vielä kerran ympäri siltä varalta, että jotain on unohtunut.
Kuvauspäivänä kaikki ei välttämättä suju niin kuin Strömsössä. Vettä sataa, kuvauspaikan seinänaapurissa porataan tauluja seinään, kuvaspaikaksi valittu metsä on kaadettu, asiakas nukkuu pommiin tai valaistuskalusto sytyttää verhot tuleen. Mutta jos ylähuuli säkenöi kirkkaanpunaisena, voin olla huoleti. Kaikkeen on varmasti varauduttu ja voin hörppiä rauhallisena peflettikahvia auton vetokoukun suojakupista.
Kun kuvauspäivä(t) on onnellisesti ohitse, alkaa jälkityöstö. Videosta riippuen tämä tarkoittaa leikkaamista, äänityötä, musiikin valitsemista, spiikkaajan sparraamista, graafista suunnittelua ja/tai animointia. Tämäkin vaihe sisältää vielä paljon pohdintaa ja kokkisota-tyylisiä ratkaisuja, joiden tehtävänä on tukea ja vahvistaa käsikirjoitusvaiheessa luotua ydinsanomaa: tarinaa.
Kun lopullinen video on valmis ja se toimitetaan asiakkaalle, jonka kiitokset otamme aina yhtä nöyrinä vastaan, on ylähuuli jo yleensä kunnossa ja valmiina seuraavaan mittelöön. Jos näitä tehtäisiin liukuhihna-mentaliteetilla niin voisin sivutöikseni olla huulimalli, mutta kun ei tehdä eikä tulla koskaan tekemään. Onneksi.
Bring it on!
